Vangitseva kuvaus yhdestä 2. maailmansodan suurimmista taisteluista, jossa panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä.
PITKÄ ESITTELY
Hitlerin ja Stalinin joukkojen suurtaistelu pääkaupungin porteilla
Adolf Hitlerin jättimäisen idän sotaretken päämääränä oli Moskova. Joulukuussa 1941 saksalaisjoukot olivat edenneet jo kaupungin edustalle. Tiedusteluraportteja väheksynyt Stalin oli joutunut myöntämään tiedot saksalaisten suurhyökkäyksestä tosiksi. Natsi-Saksan joukot aikoivat valloittaa Neuvostoliiton pääkaupungin.
Kaupungin kohtalosta käytiin yksi toisen maailmansodan suurimmista - ja kuitenkin huonosti tunnetuista - taisteluista Ranskan kokoisella alueella. Kolmea miljoonaa saksalaissotilasta vastaan taisteli yli neljä miljoonaa neuvostosotilasta ja tavallista moskovalaista. Hitlerin joukot saivat vastaansa peräänantamattoman vihollisen, joka lopulta onnistui taittamaan valloitussodan kärjen. Hyökkäystä ei kuitenkaan torjuttu ilman suunnatonta inhimillistä uhria.
Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen brittidiplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka oli mittasuhteisiinsa nähden Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen.
Kirja-arvostelu SUNDAY TIMES
"Braithwaite on varmaotteinen opas esittelemään Stalinin järjestelmän ja sen sisäisten ristiriitaisuuksien vahvuuksia ja heikkouksia (...) erinomaisen laaja kuvaus, joka antaa täydellisen ajankuvan Neuvostoliiton pääkaupungista."
ANTONY BEEVOR
Kirja-arvostelu KESKISUOMALAINEN 8.9.2007
Niin sanotun sosialismin sortumisen aikoihin Britannian Venäjän suurlähettiläänä toiminut Rodric Braithwaite on kirjoittanut Moskovan puolustuksesta kirjan, joka yltää John Keeganin ja Anthony Beevorin töiden tasolle ja joissakin suhteissa ylikin. Vuoden 1941 sotahistorian myyttien hajottajana Braithwaite tekee ennätyksellisen selvää jälkeä teoksessaan, jossa kuuluu myös satojen ja tuhansien ihmisten aito ääni.
Näistä myyteistä ensimmäinen ja laajimmin levinnyt on Moskovan edustan sotatapahtumien vähättely, joka on neuvostoliittolaista alkuperää, mutta levisi myös toisen maailmansodan häviäjien historiankirjoihin. Braithwaite todistaa monipuolisesti, että saksalaisten hyökkäys Moskovan porteille ja venäläisten puolustuksen sitkistyminen ja puna-armeijan ensimmäinen menestyksekäs, laaja vastahyökkäys olivat kokonaisuutena maailmanhistorian suurin taistelu. Moskovan taisteluun verrattuna Stalingrad ja Kurskin mutka ovat pienemmän luokan koitoksia.
Kommunistipropagandaan syksyn 1941 tapahtumien kuvaaminen ei sopinut, koska erehtymätön diktaattori Josef Stalin teki sarjan suuria erehdyksiä, menetti joksikin aikaa täysin hermonsa ja toheloi muutenkin. Syksyllä 1941 propaganda heikkeni todellisuuden edessä, ja todellisuus oli sellainen, ettei puna-armeija suinkaan ollut se suurvallan voittamaton joukko, jollaisena se oli kansalle esitelty. Kaksi vuotta aikaisemmin alkaneen Suomeen hyökkäyksen kokemukset eivät olleet tavallisten venäläisten, eikä edes kaikkien johtavien tovereiden tiedossa.
Braithwaite syventää myös sitä kuvaa, jonka sotakirjeenvaihtaja Aleksander Bek antaa hyvin kirjoitetussa ja liikuttavassa teoksessaan Volkolamskojen valtatie. Diplomaattihistorioitsija kertoo, että Bekin kirjaa käytettiin Israelin armeijan opinkappaleena, mutta ei mainitse, että samaa teosta on luettu pienen Suomenkin sotilasoppilaitoksissa.
Bekin sankareita ovat kenraali Ivan Panfilov ja hänen sitkeät sotilaansa, ja kun perääntyminen oli neuvostodiktatuurissa pelkuruutta, puolustautumisessa sentään tehtiin sankaritöitä. Braithwaiten keräämät kirjeenvaihtajien, sotilaiden ja tavallisten ihmisten kertomukset eivät tosin kerro niinkään sankaruudesta, vaan siitä isänmaallisesta tunteesta, joka nosti kansan taistelemaan Venäjän puolesta.
Jos Braithwaiten kuvaamista kenraaleista joku nousee sankariksi, hän on marsalkaksi saakka päässyt puolalaissyntyinen Konstantin Rokossovski, vankileiriltä taisteluun tuotu herrasmies, joka ei kohottanut kenellekään ääntään ja osasi suudella tavallisia maatuskojakin kädelle.
Muuan vuoden 1941 sotahistorioiden myytistä on vallankumousparaati, josta hyvin varustetut siperialaiset joukot marssivat suoraan taisteluun vain parinkymmenen kilometrin päähän. Kun rautainen johtaja oli saanut tahtonsa sirpaleet liimatuksi kokoon, hän keksi tempun, jolla oli huomattava merkitys kansainvälisenä ja kotimaisena hengen nostattajana. Myös marraskuussa 1941 järjestettiin perinteikäs vallankumousparaati, mutta joukot siihen haalittiin sieltä täältä ja rintamaltakin. Siperialaisia alkoi saapua myöhemmin.
Radiopuheessaan Stalin vakuutti, ettei Saksa kykene voittamaan aloittamaansa sotaa. Ja siinä asiassa kaikkitietävä valtias oli oikeassa: kun lännen suuret demokratiat liittyivät punaisen harvainvallan puolelle, Adolf Hitlerin uhkapeli oli jo hävitty.
Braithwaiten rikkomiin myytteihin kuuluu myös se neuvostovallan aikainen väite, ettei yksikään saksalainen kone koskaan päässyt pommittamaan Moskovaa. Kiivaiden pommitusten tulokset jäivät suhteellisen vähäisiksi siitäkin syystä, että metroasemia kyettiin käyttämään pommisuojina.
Jorma-Veikko Sappisen suomennos on selkeää tekstiä. Vanhoillista lukijaa pistävät silmiin tunnettujen venäläisnimien uudet translitteroinnit ja brittimallinen puhe kivääridivisioonista, kun meillä on totuttu sanailemaan pelkästä jalkaväestä.
JUHANA LEPOLUOTO
KIRJAILIJA RODRIC BRAITHWAITE
Brittiläisen Rodric Braithwaiten kirja Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen diplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka mittasuhteisiinsa nähden oli Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen ja missä panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä.
Vuonna 1932 syntynyt Braithwaite oli Britannian suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1988 - 1992, ja on aiemmin julkaissut kirjan perestroikan ja Neuvostoliiton romahduksen vuosista. Hän on toiminut diplomaattitehtävissä myös Indonesiassa, Italiassa ja Puolassa.
Vangitseva kuvaus yhdestä 2. maailmansodan suurimmista taisteluista, jossa panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä.
PITKÄ ESITTELY
Hitlerin ja Stalinin joukkojen suurtaistelu pääkaupungin porteilla Adolf Hitlerin jättimäisen idän sotaretken päämääränä oli Moskova. Joulukuussa 1941 saksalaisjoukot olivat edenneet jo kaupungin edustalle. Tiedusteluraportteja väheksynyt Stalin oli joutunut myöntämään tiedot saksalaisten suurhyökkäyksestä tosiksi. Natsi-Saksan joukot aikoivat valloittaa Neuvostoliiton pääkaupungin. Kaupungin kohtalosta käytiin yksi toisen maailmansodan suurimmista - ja kuitenkin huonosti tunnetuista - taisteluista Ranskan kokoisella alueella. Kolmea miljoonaa saksalaissotilasta vastaan taisteli yli neljä miljoonaa neuvostosotilasta ja tavallista moskovalaista.
Hitlerin joukot saivat vastaansa peräänantamattoman vihollisen, joka lopulta onnistui taittamaan valloitussodan kärjen. Hyökkäystä ei kuitenkaan torjuttu ilman suunnatonta inhimillistä uhria. Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen brittidiplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka oli mittasuhteisiinsa nähden Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen.
Kirja-arvostelu
SUNDAY TIMES
"Braithwaite on varmaotteinen opas esittelemään Stalinin järjestelmän ja sen sisäisten ristiriitaisuuksien vahvuuksia ja heikkouksia (...) erinomaisen laaja kuvaus, joka antaa täydellisen ajankuvan Neuvostoliiton pääkaupungista." ANTONY BEEVOR
Kirja-arvostelu
KESKISUOMALAINEN 8.9.2007 Niin sanotun sosialismin sortumisen aikoihin Britannian Venäjän suurlähettiläänä toiminut Rodric Braithwaite on kirjoittanut Moskovan puolustuksesta kirjan, joka yltää John Keeganin ja Anthony Beevorin töiden tasolle ja joissakin suhteissa ylikin. Vuoden 1941 sotahistorian myyttien hajottajana Braithwaite tekee ennätyksellisen selvää jälkeä teoksessaan, jossa kuuluu myös satojen ja tuhansien ihmisten aito ääni. Näistä myyteistä ensimmäinen ja laajimmin levinnyt on Moskovan edustan sotatapahtumien vähättely, joka on neuvostoliittolaista alkuperää, mutta levisi myös toisen maailmansodan häviäjien historiankirjoihin. Braithwaite todistaa monipuolisesti, että saksalaisten hyökkäys Moskovan porteille ja venäläisten puolustuksen sitkistyminen ja puna-armeijan ensimmäinen menestyksekäs, laaja vastahyökkäys olivat kokonaisuutena maailmanhistorian suurin taistelu. Moskovan taisteluun verrattuna Stalingrad ja Kurskin mutka ovat pienemmän luokan koitoksia. Kommunistipropagandaan syksyn 1941 tapahtumien kuvaaminen ei sopinut, koska erehtymätön diktaattori Josef Stalin teki sarjan suuria erehdyksiä, menetti joksikin aikaa täysin hermonsa ja toheloi muutenkin. Syksyllä 1941 propaganda heikkeni todellisuuden edessä, ja todellisuus oli sellainen, ettei puna-armeija suinkaan ollut se suurvallan voittamaton joukko, jollaisena se oli kansalle esitelty. Kaksi vuotta aikaisemmin alkaneen Suomeen hyökkäyksen kokemukset eivät olleet tavallisten venäläisten, eikä edes kaikkien johtavien tovereiden tiedossa. Braithwaite syventää myös sitä kuvaa, jonka sotakirjeenvaihtaja Aleksander Bek antaa hyvin kirjoitetussa ja liikuttavassa teoksessaan Volkolamskojen valtatie. Diplomaattihistorioitsija kertoo, että Bekin kirjaa käytettiin Israelin armeijan opinkappaleena, mutta ei mainitse, että samaa teosta on luettu pienen Suomenkin sotilasoppilaitoksissa. Bekin sankareita ovat kenraali Ivan Panfilov ja hänen sitkeät sotilaansa, ja kun perääntyminen oli neuvostodiktatuurissa pelkuruutta, puolustautumisessa sentään tehtiin sankaritöitä. Braithwaiten keräämät kirjeenvaihtajien, sotilaiden ja tavallisten ihmisten kertomukset eivät tosin kerro niinkään sankaruudesta, vaan siitä isänmaallisesta tunteesta, joka nosti kansan taistelemaan Venäjän puolesta. Jos Braithwaiten kuvaamista kenraaleista joku nousee sankariksi, hän on marsalkaksi saakka päässyt puolalaissyntyinen Konstantin Rokossovski, vankileiriltä taisteluun tuotu herrasmies, joka ei kohottanut kenellekään ääntään ja osasi suudella tavallisia maatuskojakin kädelle. Muuan vuoden 1941 sotahistorioiden myytistä on vallankumousparaati, josta hyvin varustetut siperialaiset joukot marssivat suoraan taisteluun vain parinkymmenen kilometrin päähän. Kun rautainen johtaja oli saanut tahtonsa sirpaleet liimatuksi kokoon, hän keksi tempun, jolla oli huomattava merkitys kansainvälisenä ja kotimaisena hengen nostattajana. Myös marraskuussa 1941 järjestettiin perinteikäs vallankumousparaati, mutta joukot siihen haalittiin sieltä täältä ja rintamaltakin. Siperialaisia alkoi saapua myöhemmin. Radiopuheessaan Stalin vakuutti, ettei Saksa kykene voittamaan aloittamaansa sotaa. Ja siinä asiassa kaikkitietävä valtias oli oikeassa: kun lännen suuret demokratiat liittyivät punaisen harvainvallan puolelle, Adolf Hitlerin uhkapeli oli jo hävitty. Braithwaiten rikkomiin myytteihin kuuluu myös se neuvostovallan aikainen väite, ettei yksikään saksalainen kone koskaan päässyt pommittamaan Moskovaa. Kiivaiden pommitusten tulokset jäivät suhteellisen vähäisiksi siitäkin syystä, että metroasemia kyettiin käyttämään pommisuojina. Jorma-Veikko Sappisen suomennos on selkeää tekstiä. Vanhoillista lukijaa pistävät silmiin tunnettujen venäläisnimien uudet translitteroinnit ja brittimallinen puhe kivääridivisioonista, kun meillä on totuttu sanailemaan pelkästä jalkaväestä. JUHANA LEPOLUOTO
KIRJAILIJA
RODRIC BRAITHWAITE Brittiläisen Rodric Braithwaiten kirja Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen diplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka mittasuhteisiinsa nähden oli Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen ja missä panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä. Vuonna 1932 syntynyt Braithwaite oli Britannian suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1988 - 1992, ja on aiemmin julkaissut kirjan perestroikan ja Neuvostoliiton romahduksen vuosista. Hän on toiminut diplomaattitehtävissä myös Indonesiassa, Italiassa ja Puolassa.
Vangitseva kuvaus yhdestä 2. maailmansodan suurimmista taisteluista, jossa panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä.
PITKÄ ESITTELY
Hitlerin ja Stalinin joukkojen suurtaistelu pääkaupungin porteilla Adolf Hitlerin jättimäisen idän sotaretken päämääränä oli Moskova. Joulukuussa 1941 saksalaisjoukot olivat edenneet jo kaupungin edustalle. Tiedusteluraportteja väheksynyt Stalin oli joutunut myöntämään tiedot saksalaisten suurhyökkäyksestä tosiksi. Natsi-Saksan joukot aikoivat valloittaa Neuvostoliiton pääkaupungin. Kaupungin kohtalosta käytiin yksi toisen maailmansodan suurimmista - ja kuitenkin huonosti tunnetuista - taisteluista Ranskan kokoisella alueella. Kolmea miljoonaa saksalaissotilasta vastaan taisteli yli neljä miljoonaa neuvostosotilasta ja tavallista moskovalaista.
Hitlerin joukot saivat vastaansa peräänantamattoman vihollisen, joka lopulta onnistui taittamaan valloitussodan kärjen. Hyökkäystä ei kuitenkaan torjuttu ilman suunnatonta inhimillistä uhria. Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen brittidiplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka oli mittasuhteisiinsa nähden Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen.
Kirja-arvostelu
SUNDAY TIMES
"Braithwaite on varmaotteinen opas esittelemään Stalinin järjestelmän ja sen sisäisten ristiriitaisuuksien vahvuuksia ja heikkouksia (...) erinomaisen laaja kuvaus, joka antaa täydellisen ajankuvan Neuvostoliiton pääkaupungista." ANTONY BEEVOR
Kirja-arvostelu
KESKISUOMALAINEN 8.9.2007 Niin sanotun sosialismin sortumisen aikoihin Britannian Venäjän suurlähettiläänä toiminut Rodric Braithwaite on kirjoittanut Moskovan puolustuksesta kirjan, joka yltää John Keeganin ja Anthony Beevorin töiden tasolle ja joissakin suhteissa ylikin. Vuoden 1941 sotahistorian myyttien hajottajana Braithwaite tekee ennätyksellisen selvää jälkeä teoksessaan, jossa kuuluu myös satojen ja tuhansien ihmisten aito ääni. Näistä myyteistä ensimmäinen ja laajimmin levinnyt on Moskovan edustan sotatapahtumien vähättely, joka on neuvostoliittolaista alkuperää, mutta levisi myös toisen maailmansodan häviäjien historiankirjoihin. Braithwaite todistaa monipuolisesti, että saksalaisten hyökkäys Moskovan porteille ja venäläisten puolustuksen sitkistyminen ja puna-armeijan ensimmäinen menestyksekäs, laaja vastahyökkäys olivat kokonaisuutena maailmanhistorian suurin taistelu. Moskovan taisteluun verrattuna Stalingrad ja Kurskin mutka ovat pienemmän luokan koitoksia. Kommunistipropagandaan syksyn 1941 tapahtumien kuvaaminen ei sopinut, koska erehtymätön diktaattori Josef Stalin teki sarjan suuria erehdyksiä, menetti joksikin aikaa täysin hermonsa ja toheloi muutenkin. Syksyllä 1941 propaganda heikkeni todellisuuden edessä, ja todellisuus oli sellainen, ettei puna-armeija suinkaan ollut se suurvallan voittamaton joukko, jollaisena se oli kansalle esitelty. Kaksi vuotta aikaisemmin alkaneen Suomeen hyökkäyksen kokemukset eivät olleet tavallisten venäläisten, eikä edes kaikkien johtavien tovereiden tiedossa. Braithwaite syventää myös sitä kuvaa, jonka sotakirjeenvaihtaja Aleksander Bek antaa hyvin kirjoitetussa ja liikuttavassa teoksessaan Volkolamskojen valtatie. Diplomaattihistorioitsija kertoo, että Bekin kirjaa käytettiin Israelin armeijan opinkappaleena, mutta ei mainitse, että samaa teosta on luettu pienen Suomenkin sotilasoppilaitoksissa. Bekin sankareita ovat kenraali Ivan Panfilov ja hänen sitkeät sotilaansa, ja kun perääntyminen oli neuvostodiktatuurissa pelkuruutta, puolustautumisessa sentään tehtiin sankaritöitä. Braithwaiten keräämät kirjeenvaihtajien, sotilaiden ja tavallisten ihmisten kertomukset eivät tosin kerro niinkään sankaruudesta, vaan siitä isänmaallisesta tunteesta, joka nosti kansan taistelemaan Venäjän puolesta. Jos Braithwaiten kuvaamista kenraaleista joku nousee sankariksi, hän on marsalkaksi saakka päässyt puolalaissyntyinen Konstantin Rokossovski, vankileiriltä taisteluun tuotu herrasmies, joka ei kohottanut kenellekään ääntään ja osasi suudella tavallisia maatuskojakin kädelle. Muuan vuoden 1941 sotahistorioiden myytistä on vallankumousparaati, josta hyvin varustetut siperialaiset joukot marssivat suoraan taisteluun vain parinkymmenen kilometrin päähän. Kun rautainen johtaja oli saanut tahtonsa sirpaleet liimatuksi kokoon, hän keksi tempun, jolla oli huomattava merkitys kansainvälisenä ja kotimaisena hengen nostattajana. Myös marraskuussa 1941 järjestettiin perinteikäs vallankumousparaati, mutta joukot siihen haalittiin sieltä täältä ja rintamaltakin. Siperialaisia alkoi saapua myöhemmin. Radiopuheessaan Stalin vakuutti, ettei Saksa kykene voittamaan aloittamaansa sotaa. Ja siinä asiassa kaikkitietävä valtias oli oikeassa: kun lännen suuret demokratiat liittyivät punaisen harvainvallan puolelle, Adolf Hitlerin uhkapeli oli jo hävitty. Braithwaiten rikkomiin myytteihin kuuluu myös se neuvostovallan aikainen väite, ettei yksikään saksalainen kone koskaan päässyt pommittamaan Moskovaa. Kiivaiden pommitusten tulokset jäivät suhteellisen vähäisiksi siitäkin syystä, että metroasemia kyettiin käyttämään pommisuojina. Jorma-Veikko Sappisen suomennos on selkeää tekstiä. Vanhoillista lukijaa pistävät silmiin tunnettujen venäläisnimien uudet translitteroinnit ja brittimallinen puhe kivääridivisioonista, kun meillä on totuttu sanailemaan pelkästä jalkaväestä. JUHANA LEPOLUOTO
KIRJAILIJA
RODRIC BRAITHWAITE Brittiläisen Rodric Braithwaiten kirja Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen diplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka mittasuhteisiinsa nähden oli Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen ja missä panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä. Vuonna 1932 syntynyt Braithwaite oli Britannian suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1988 - 1992, ja on aiemmin julkaissut kirjan perestroikan ja Neuvostoliiton romahduksen vuosista. Hän on toiminut diplomaattitehtävissä myös Indonesiassa, Italiassa ja Puolassa.
Vangitseva kuvaus yhdestä 2. maailmansodan suurimmista taisteluista, jossa panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä.
PITKÄ ESITTELY
Hitlerin ja Stalinin joukkojen suurtaistelu pääkaupungin porteilla Adolf Hitlerin jättimäisen idän sotaretken päämääränä oli Moskova. Joulukuussa 1941 saksalaisjoukot olivat edenneet jo kaupungin edustalle. Tiedusteluraportteja väheksynyt Stalin oli joutunut myöntämään tiedot saksalaisten suurhyökkäyksestä tosiksi. Natsi-Saksan joukot aikoivat valloittaa Neuvostoliiton pääkaupungin. Kaupungin kohtalosta käytiin yksi toisen maailmansodan suurimmista - ja kuitenkin huonosti tunnetuista - taisteluista Ranskan kokoisella alueella. Kolmea miljoonaa saksalaissotilasta vastaan taisteli yli neljä miljoonaa neuvostosotilasta ja tavallista moskovalaista.
Hitlerin joukot saivat vastaansa peräänantamattoman vihollisen, joka lopulta onnistui taittamaan valloitussodan kärjen. Hyökkäystä ei kuitenkaan torjuttu ilman suunnatonta inhimillistä uhria. Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen brittidiplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka oli mittasuhteisiinsa nähden Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen.
Kirja-arvostelu
SUNDAY TIMES
"Braithwaite on varmaotteinen opas esittelemään Stalinin järjestelmän ja sen sisäisten ristiriitaisuuksien vahvuuksia ja heikkouksia (...) erinomaisen laaja kuvaus, joka antaa täydellisen ajankuvan Neuvostoliiton pääkaupungista." ANTONY BEEVOR
Kirja-arvostelu
KESKISUOMALAINEN 8.9.2007 Niin sanotun sosialismin sortumisen aikoihin Britannian Venäjän suurlähettiläänä toiminut Rodric Braithwaite on kirjoittanut Moskovan puolustuksesta kirjan, joka yltää John Keeganin ja Anthony Beevorin töiden tasolle ja joissakin suhteissa ylikin. Vuoden 1941 sotahistorian myyttien hajottajana Braithwaite tekee ennätyksellisen selvää jälkeä teoksessaan, jossa kuuluu myös satojen ja tuhansien ihmisten aito ääni. Näistä myyteistä ensimmäinen ja laajimmin levinnyt on Moskovan edustan sotatapahtumien vähättely, joka on neuvostoliittolaista alkuperää, mutta levisi myös toisen maailmansodan häviäjien historiankirjoihin. Braithwaite todistaa monipuolisesti, että saksalaisten hyökkäys Moskovan porteille ja venäläisten puolustuksen sitkistyminen ja puna-armeijan ensimmäinen menestyksekäs, laaja vastahyökkäys olivat kokonaisuutena maailmanhistorian suurin taistelu. Moskovan taisteluun verrattuna Stalingrad ja Kurskin mutka ovat pienemmän luokan koitoksia. Kommunistipropagandaan syksyn 1941 tapahtumien kuvaaminen ei sopinut, koska erehtymätön diktaattori Josef Stalin teki sarjan suuria erehdyksiä, menetti joksikin aikaa täysin hermonsa ja toheloi muutenkin. Syksyllä 1941 propaganda heikkeni todellisuuden edessä, ja todellisuus oli sellainen, ettei puna-armeija suinkaan ollut se suurvallan voittamaton joukko, jollaisena se oli kansalle esitelty. Kaksi vuotta aikaisemmin alkaneen Suomeen hyökkäyksen kokemukset eivät olleet tavallisten venäläisten, eikä edes kaikkien johtavien tovereiden tiedossa. Braithwaite syventää myös sitä kuvaa, jonka sotakirjeenvaihtaja Aleksander Bek antaa hyvin kirjoitetussa ja liikuttavassa teoksessaan Volkolamskojen valtatie. Diplomaattihistorioitsija kertoo, että Bekin kirjaa käytettiin Israelin armeijan opinkappaleena, mutta ei mainitse, että samaa teosta on luettu pienen Suomenkin sotilasoppilaitoksissa. Bekin sankareita ovat kenraali Ivan Panfilov ja hänen sitkeät sotilaansa, ja kun perääntyminen oli neuvostodiktatuurissa pelkuruutta, puolustautumisessa sentään tehtiin sankaritöitä. Braithwaiten keräämät kirjeenvaihtajien, sotilaiden ja tavallisten ihmisten kertomukset eivät tosin kerro niinkään sankaruudesta, vaan siitä isänmaallisesta tunteesta, joka nosti kansan taistelemaan Venäjän puolesta. Jos Braithwaiten kuvaamista kenraaleista joku nousee sankariksi, hän on marsalkaksi saakka päässyt puolalaissyntyinen Konstantin Rokossovski, vankileiriltä taisteluun tuotu herrasmies, joka ei kohottanut kenellekään ääntään ja osasi suudella tavallisia maatuskojakin kädelle. Muuan vuoden 1941 sotahistorioiden myytistä on vallankumousparaati, josta hyvin varustetut siperialaiset joukot marssivat suoraan taisteluun vain parinkymmenen kilometrin päähän. Kun rautainen johtaja oli saanut tahtonsa sirpaleet liimatuksi kokoon, hän keksi tempun, jolla oli huomattava merkitys kansainvälisenä ja kotimaisena hengen nostattajana. Myös marraskuussa 1941 järjestettiin perinteikäs vallankumousparaati, mutta joukot siihen haalittiin sieltä täältä ja rintamaltakin. Siperialaisia alkoi saapua myöhemmin. Radiopuheessaan Stalin vakuutti, ettei Saksa kykene voittamaan aloittamaansa sotaa. Ja siinä asiassa kaikkitietävä valtias oli oikeassa: kun lännen suuret demokratiat liittyivät punaisen harvainvallan puolelle, Adolf Hitlerin uhkapeli oli jo hävitty. Braithwaiten rikkomiin myytteihin kuuluu myös se neuvostovallan aikainen väite, ettei yksikään saksalainen kone koskaan päässyt pommittamaan Moskovaa. Kiivaiden pommitusten tulokset jäivät suhteellisen vähäisiksi siitäkin syystä, että metroasemia kyettiin käyttämään pommisuojina. Jorma-Veikko Sappisen suomennos on selkeää tekstiä. Vanhoillista lukijaa pistävät silmiin tunnettujen venäläisnimien uudet translitteroinnit ja brittimallinen puhe kivääridivisioonista, kun meillä on totuttu sanailemaan pelkästä jalkaväestä. JUHANA LEPOLUOTO
KIRJAILIJA
RODRIC BRAITHWAITE Brittiläisen Rodric Braithwaiten kirja Moskova 1941 on Venäjän historiaan perehtyneen entisen diplomaatin perinpohjainen kuvaus taistelusta, joka mittasuhteisiinsa nähden oli Stalingradin ja Kurskin taistelujen veroinen ja missä panoksena oli Hitlerin ja Stalinin kunnia, uhreista välittämättä. Vuonna 1932 syntynyt Braithwaite oli Britannian suurlähettiläänä Moskovassa vuosina 1988 - 1992, ja on aiemmin julkaissut kirjan perestroikan ja Neuvostoliiton romahduksen vuosista. Hän on toiminut diplomaattitehtävissä myös Indonesiassa, Italiassa ja Puolassa.
