Kreikkalaiset ja roomalaiset grammaatikot eli kielen- ja kirjallisuudentutkijat halusivat vakuuttaa, että grammatiikan ala oli taito siinä missä lääketiede tai retoriikkakin. Turun yliopistossa tarkastettava klassillisten kielten ja antiikin kulttuurin väitöstutkimus paljastaa, että antiikissa käytiin varsin monipuolista kriittistä keskustelua tieteellisen kirjoittamisen periaatteista.
Minna Seppänen tarkastelee väitöskirjassaan antiikin grammatiikan – kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen – oppialan määritelmiä klassiselta kaudelta 100-luvun lopulle jaa. Tutkimuksessa on koottu yksien kansien väliin säilyneet määritelmät niin grammaatikoilta, filosofeilta kuin yleisoppineiltakin.
Määritteleminen oli aikalaiskirjoittajille tärkeää.
– Platonin yhä pätevän arvion mukaan kirjoittajan täytyy määritellä, mistä hän puhuu, jottei hän päädy olemaan eri mieltä jopa itsensä kanssa. Niinpä grammatiikankin alan käsikirjoihin vakiintui hellenistisellä kaudella käytäntö, jossa teoksen alkuun sijoitettiin oppialaa yleisesti määritteleviä huomioita, Turun yliopistossa 7.3. väittelevä Minna Seppänen kertoo.
Kaikki kirjoittajat eivät tunteneet määrittelemisen teoriaa hyvin, vaan nojautuivat aiempaan traditioon ja rakensivat omat määritelmänsä jo olemassa olevien määritelmien varaan.
– Filosofit ja filosofista koulutusta saaneet tunsivat määrittelemiseen liittyvää terminologiaa ja käytäntöä. Esimerkiksi Marcus Terentius Varro käsitteli grammatiikan alan perusteita monesta eri näkökulmasta ja sovelsi muutenkin tieteellisessä kirjoittamisessaan dialektiikan ja retoriikan tarjoamia määrittelyn ja jaottelun malleja, Seppänen sanoo.
Oppialaa haastettiin sekä sen ulkoa että sisältä
Grammaatikot kävivät keskustelua muun muassa siitä, tulisiko ala määritellä kokemusperäiseksi vai teorian pohjalta syntyväksi rationaaliseksi tiedoksi.
– Hellenistisen kauden maineikkaimmat grammaatikot työskentelivät Egyptin Aleksandriassa, jossa oli myös vilkas lääketieteen edustajien yhteisö. Grammaatikkojen ja lääkäreiden ajateltiin olevan tavallaan samankaltaisella alalla: siinä missä lääkäri paransi potilaita, grammaatikko paransi vioittunutta tekstiä. Erityisesti lääketieteen empiristisen koulukunnan tietoteorioilla oli vaikutusta grammatiikan määrittelemiseen.
Oppialoja tai ”taitoja” (ars, tékhne) oli jo klassiselta kaudelta lähtien riivannut erityinen kritiikkitraditio. Filosofisista koulukunnista skeptikot ja epikurolaiset kirjoittivat teoksia, joissa pyrittiin kiistämään esimerkiksi grammatiikan, retoriikan tai tähtitieteen olemassaolon edellytykset – siis mitätöimään kokonainen oppiala.
– Yksi keskeinen osa ”taidon” tai oppialan määritelmässä oli hyödyllisyys: yleisesti hyväksytyn käsityksen mukaan kunkin tékhnen tuli tähdätä johonkin elämässä hyödylliseen päämäärään. Toinen tekijä tékhnen määritelmässä oli sen opetettavuus: tiedon, jota tékhne piti sisällään, tuli olla opetettavissa eli koostua säännöistä.
Kriitikot moittivatkin grammatiikan alaa siitä, ettei sillä heidän mukaansa ollut mitään todella hyödyllistä tarjottavaa. Kilpailua käytiin myös alan sisällä: Aleksandrian kirjaston ympärille keskittyvä oppikeskus sai kilpailijan Vähä-Aasian Pergamonista. Pergamonin kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen ammattilaiset pitivät itseään ”kriitikkoina”, jotka olivat ammatillisesti tavallisten grammaatikkojen yläpuolella.
Kritiikki ei horjuttanut vakavasti kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen asemaa
Kritiikistä huolimatta grammatiikan asema ei ollut koskaan vakavasti uhattuna.
– Antiikissa käsitettiin oppialojen muodostavan hierarkkisen kokonaisuuden, ja tässä kokonaisuudessa grammatiikalla oli merkittävä rooli kirjallisuuteen perehdyttäjänä.
Kirjallisuudesta siirtyi eteenpäin myös yhteisöä lujittavaa kulttuurista pääomaa.
– Kirjallisuuden – sekä kielen että sen sisältöjen – hallinta oli käytännössä tärkeää ihmiselle, joka pyrki saavuttamaan merkittävän yhteiskunnallisen aseman, Minna Seppänen sanoo.
Väitöskirja on englanninkielinen.
